Yhden naisen roadtrip Lappiin osa 1.

Vesisadetta, sumua, räntää ja kylmiä öitä. Niistä koostui minun viime viikkoinen roadtrip lappiin. Tällä kertaa kolmen vuodenajan makuupussin lämpötila ei riittänyt pitämään minua lämpimänä öisin, mutta onneksi edes yhtenä päivänä aurinko pilkisti pilvien takaa.

Matka alkoi 700 kilometrin hönkäyksellä kotoa Ukko-Luostolle. Kauas on pitkä matka sanotaan, niin myös etelästä pohjoiseen. En kylläkään ollut ajatellut, että ensimmäisenä päivänä pötkin niinkin kauas, mutta ajointoa riitti kaatosateesta huolimatta. Lähtiessäni toiveenani oli löytää täydellinen puskaparkki, jossa aamun sarastaessa maisemat saisivat haukkomaan henkeä, mutta kaksi viimeistä ajotuntia Ukko-Luostolle kaatosade ja sumu peitti kaiken maiseman alleen. En todellakaan tiennyt millaisissa maisemissa aamulla herään.

Roadtripin koti

Ensimmäisenä aamuna taivas jatkoi satamistaan antaen välillä vettä, välillä räntää. Voin siis kertoa ettei maisemat aivan vastanneet mielikuviani Ukko-Luoston juurella. Koska kylmän yön jälkeinen vesisateessa vaeltaminen ei houkutellut, jatkoin matkaani kohti Urho Kekkosen kansallispuistoa, Kemihaaran erämaahan ja sieltä tutulle Kiilopäälle.

Kemihaaran erämaan reissu jäi aika tyngäksi sillä paikanpäällä ei ollut minkäänlaisia opasteita parkkipaikan P-merkkiä lukuunottamatta enkä ollut varautunut fyysisellä kartalla. Muutaman kilometrin pätkän pyörittyäni päätin lähteä jatkamaan matkaa puiston toiselle puolelle.

Ruskaa Kiilopäällä

Ivalossa ja Kiilopään läheisyydessä muita matkustajia oli valtavasti. Onnekseni kuitenkin tuntureilla oli väljää ja pääsin nauttimaan Kiilopään huipusta yksikseni, jossa raekuuro toivotti minut tervetulleeksi maisemia ihailemaan.

Reitti Kiilopäälle on muuten tehty yhteistyössä Suomen Ladun ja Partioaitan kanssa. Rinteen jyrkimmästä kohdasta löytyvät portaat helpottavat nousua huomattavasti ja tuohon parin kilometrin matkalle on rakennettu “check point” -tasanteita, joilla kannattaa kääntyä ympäri katselemaan tulosuuntaansa.

Kiilopään huipulla

Iltasella ajelin yöpymään Inariin, josta matka jatkui aamulla kohti Utsjokea ja Tenontietä nro 970, josta pääsette lukemaan lisää aiemmasta postauksestani täältä. Täytyy kyllä myöntää, että yksin reissaaminen tekee ihmiselle hyvää. Muutaman päivän aikana sain avattua mieleni solmuja ja kourallisen lisää itsevarmuutta!

1 Comment

  1. […] Poronkäristystä Karigasniemeltä ja nokka kohti Leviä! Tämän postauksen ykkösosaan pääsette tästä. […]

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *